Jos sinulla ei ole ehdottaa “ratkaisuja”, älköön mieleesi ainakaan tule käyttää kritiikin asetta, ovat minulle selvittäneet henkilöt, joilla itselläkään ei ole mitään keinoja tarjolla. Heidän äänensävynsä muistuttaa minua niistä tylsistyttävistä pioneerikokouksista, joihin osallistuin koko kouluaikani. Kun minun vuoroni oli puhua ja sanomiseni ylittivät henkilökohtaisen rajan systeemin kritisoimiseksi, aina joku pysäytti minut siihen paikkaan ja sanoi, että todellinen vallankumouksellinen tarjoaa ratkaisuja eikä valituksia. Arvioinnit tuli suorittaa rakentavalla tavalla - minulle ilmoitettiin - ja ajan kanssa ymmärsin, että se ei ollut kutsu ankaraan ja aikaansaavaan väittelyyn vaan hiljaiseen tyytymiseen.

Nämä typistetyt kritiikit toivat mukanaan sellaisia ongelmia, joihin eivät edes “tarkoituksenmukaisen kritiikin” esittäjät löydä ratkaisuja. Esim. vähät tietoni taloustieteestä eivät salli minun uskaltaa oikaista tämän kaksinaisen talouden aiheuttamaa vääryyttä, jota olemme saanet kokea jo viidentoista vuoden ajan. Minulla ei myöskään ole tieteellistä koulutusta, jotta osaisin ratkaista marabún vitsauksen joka puolella. Onneton poliittinen kokemukseni estää minua ennalta näkemästä, miten Johannes Paavali II:n sanat “Kuuba avautuu maailmalle ja maailma avautuu Kuuballe” saadaan toteutumaan.

Kuitenkin kansalaistajuni on saaanut minut löytämään RATKAISUN intuitiivisesti. Vain sananvapaus saa aikaan sen, että ne joilla on ratkaisuja tarjottavanaan uskaltavat sen tehdä. Taloustieteilijä, jolla on pöytälaatikossaan suunnitelma Kuuban talouden parantamiseksi tarvitsee takeet siitä, että häntä ei rangaista, jos hän sanoo mielipiteensä. Kaikki ne poliittiset, sosiaaliset ja ulkopoliittiset projektit, joita niiden keksijät pitävät piilossa peläten rangaistuksia, vaativat kunnioitusta ja omaa tilaa.

Antakaa kaikkien puhua, ei ole väliä, jos se tapahtuu valittamalla tai huolellisesti suunnitellun suunnitelman mukaan ongelmien ratkaisemiseksi. Ilmoittakaa julkisesti, että jokainen kuubalainen voi sanoa, mitä ajattelee ja ehdottaa mitätahansa ratkaisua eikä sen polittisella värillä tai ideologisella suunatutumisella ole väliä. Sitten voitte nähdä, että kaikki alkaa sujua ja että ehdotukset korvaavat valituksen ja miten huonosti tähän suhtautuvat kaikki krooniset kritiikin vastustajat.

Bensan hinta laski bensa-asemilla torstaina 11. pvä ja Granmassa ilmoitettiin, että kännykkälinjan avaaminen maksaa enää puolet entisestään. Usein ei kuule, että hinnat laskisivat, joten epäilemme yhä, onko kyseessä joululahja vai alkavan hintojen laskun merkki. Olen nähnyt viattoman enneunen, että ehkä tämä hintojen laskun aalto vaikuttaisi myös peruselintarvikkeiden, kuten maidon hintaan, joka on tällä hetkellä kovan valuutan markkinoilla nylkyrihinta 2,40 dollaria litralta.

Nyt kun poikani on jo kolmetoista vuotta, enää kuuteen vuoteen hänelle ei ole kuulunut säännöstelyannosta ja maitopulverin laittomat myyjät eivät ole oveani kolkuttaneet sitten viime hurrikaanien. Maitotölkin ostaminen valuuttakaupasta on uhraus, jonka voivat vain harvat tehdä ja se maistuu laillistetulta huijaukselta. Niinpä haluaisin neuvoa valtiovarainministeriötä ulottamaan alennukset kaikkiin perustuotteisiin, joilla on liioiteltu hinta. Miten haluaisinkaan, että saisimme todellisen jouluyllätyksen ja ennen 31. joulukuuta työmiehen palkalla voisi ostaa lasillisen tuota arvokasta laktoosituotetta joka aamuksi.

Kuva: USA:sta tuotuja viinirypäleitä valuuttakaupassa.

Jännä tämä vuoden loppu, jolloin yllätykset kasaantuvat, joulukuuset palaavat ja seksologit alkavat käyttää macho-miesten kieltä. Mariela Castro on kutsunut minua naaraskukoksi ja hänen erikoisalallaan seksuaalisuudessa sanalla on homofobisia merkityksiä.Ehkä en tunne tarpeeksi hänen alansa termejä, mutta en ymmärrä, miksi hän haluaa antaa minulle maskuliinisen roolin feminiinisellä substantiivilla (”gallita”), koska voin sanoa, että kieliopista sentään jotain ymmärrän. Luuleeko hän, että teen miesten töitä, kun vaadin oikeuksia ja poliittista mielipiteen vapautta?

En näe höyheniä pyrstössäni, mutta ollakseni hieno kana, minun tulisi hyväksyä se, että joukko seitsemänkymppisiä ukkoja päättää jokaikisestä asiasta elämässäni. Siinä tapauksessa olen mieluummin transvestiitti ja huudan kiekuu aivan kuin kanatarhan hormonihöyryisin kukko.

Reinaldo vain nauraa kukallisessa esiliinassaan ja vahvistaa sen , että minä kyllä olen hyvin teräväkannuksinen naaraskukko. Olen samaa mieltä arvon asiantuntijan kanssa siitä, että olen “vähäpätöinen”, anonyymi kananpoikanen, joka piipityksellään on hermostuttanut hienot taistelukukot.

Ne ovat saaneet niin vähän harjoitusta väittelyissä, että pienimmänkin mielipide-eron edessä ne satuttavat hyppien silmille höyheniään pöllyttäen. Ne eivät tiedä, mitä tekisivät ja silloin ne työntävät kielensä ulos ja sen takana näemme heidän sisälmyksiensä koko suvaitsemattomuuden, jota he tänä päivänä niin yrittävät peitellä.

Yksi niin yleisistä hämmennyksen kohteista minulla oli lapsena se, että vuosien ajan luuulin, että korttelikomiteoiden tunnuksessa oli valtava silmä, jolla oli machete. Koska en tuntenut tuon agressiivisen tunnuksen kielikuvaa, se näytti minusta tunkeilevalta pupillilta, joka vahti minua jokaisessa korttelissa.

Pitkän ajan kuluttua yksi ystävä selitti minulle, että se mitä luulin sarveiskalvoksi ja iirikseksi, olikin ylhäältä päin nähty hattu. Tästä ystävällisestä huomautuksesta huolimatta, tunnen yhä tuon painostavan katseen joka kerran, kun kävelen jonkun kyltin ohitse, jossa on lyhenne CDR. Näinä päivinä vietetään tuon järjestön, jossa on yli seitsemän miljoonaa jäsentä, joista suurimmalta osalta ei ole kysytty, haluavatko he siihen kuulua, seitsemättä kongressia.

Tähän komiteaan tullaan sisälle automaattisesti aivan kuten me kaikki naisetkin liitetään Kuubalaisten naisten järjestöön ja lapset joutuvat pioneerien riveihin. Hyvin harvoin joku kieltätyy julkisesti kuuluvansa näihin järjestöihin, jotka nyky-Kuubassa ovat pikemminkin muodollisia ja byrokraattisia kuin tehokkaita.

Erehdykseni silmän ja hatun välillä oli vähän lapsellinen, mutta kyse oli myös vaaran aistimisesta. Opin, että niiden ovien takana, joissa luki slogan “vartiossa”, asuivat niiden tiedotteiden kirjoittajat, joissa ilmiannettiin naapureita. Sain tietää, että tämän komitean puheenjohtajan kynästä lähti väärennettyjä todistuksia, joiden vuoksi jotkut menettivät ylennyksensä, matkan tai mahdollisuuden saada uusi asunto. Sain tietää myös, että henkilö, jonka tittelinä oli Korttelokomitean varapuheenjohtaja, oli kulmakunnan pahin rikollinen.

Kongressipalatsissa aukiolevalla machete-silmällä on uusi kokouksensa. Tunnen, että tämä entisaikojen monisilmä, nykyinen kaihinen kyklooppi, ei enää näe kaikkia niitä vallattommuksia, joita teemme.

Lopulta pääsemme blogin kirjoittajien kokoukseen. Poliisilaitoksella saadur haukut, jatkuvasti perässämme olevat poliisit eikä kielto matkustaa Pinar del Ríoon eivät vaikuttaneet meihin mitenkään. Onnistuimme löytämään aukon sensorien virittämässä verkossa ja sen kautta olemme saaanet tiedon hienot hiekanjyväset putoilemaan.

Tämä tapaaminen, kukaan osallistuja ei halunnut kutsua sitä tapahtumaksi, sujui rauhallisesti, ilman median myllytystä tai salaisia aikeita. Se ei muistuttanut missään mielessä niitä kongresseja, konferensseja ja symposiumeja, joissa on puheenjohtajan pöytä on esiripun edessä. Emme ryhtyneet tekemään pahvisia tunnuksia, meillä ei ole edes osallistujapasseja eikä rintamerkkejä.

Onnistuimme ottamaan tämän ensiaskeleen, koska “he” odottivat vain uhmaa tai tapaamisen perumista, mutta he eivät osanneet ottaa huomioon sitä, että blogi-ilmiöllä on tuhat ja yksi tapaa piiloutua. He käyttivät vanhoja metodejaan eivätkä huomanneet, että virtuaalisille olioille ei kukaan laita suitsia suuhun. Kun avajaisseremonia kiellettiin meiltä, he vain osoittivat meille, että tähän reittien peittämiseen on monta mahdollisuutta ja meidän ei tarvitse sen vuoksi liikkua maakunnasta toiseen.

Muutaman päivän sisällä avataan nettisivu, jossa tapahtumista keskustellaan ja esitämme kutsun vuoden 2009 blolgikilpailuun. Nämä pienet tietotekniikan hitustet, joita blogimme ovat, ovat jo onnistuneet kulkemaan suvaitsemattomien sormien lävitse, niin pieniä ne ovat.

Tästä voi lukea osallistujien yhdessä laatiman lehdistötiedotteen.

Kello on yhdeksän aamulla ja virakailija vilkaisee kyllästyneenä kutsuamme, jonka esitämme poliisilaitoksen 21 ja C ovella. Hän jättää meidät odottamaan penkille n. 40 minuutiksi ja sillä aikaa Reinaldo ja minä käytämme aikaa hyväksemme ja puhumme asioista, joille arkipäivän pyöritys ei anna meille aikaa.

Varttia vailla neljä ja silloin miestäni viedään, häneltä kysytään ensiksi, onko hänellä kännykkää. Kymmenen minuuttia sen jälkeen hänet tuodaan takaisin ja minut viedään toiseen kerrokseen.

Tapaaminen on lyhyt ja energinen. Meitä on kolme toimistossa ja solistina toimii Roqueksi esittäytynyt poliisi. Vieressäni istuu toinen, joka sanoo nimekseen Camilo. Kumpikin kertoo kuuluvansa sisäasianministeriöön. Heitä ei kuunteleminen kiinnosta, pöydällä on käsikirjoitus valmiina ja mikään ei heitä hämmennä. He ovat pelottelun ammattilaisia.

Tieisn jo aiheen: blogin kirjoittajien tapaamispäivä lähestyy ilman mitään salailua ja mainostamista. Olemme valmistelleet sitä jo puoli vuotta ja he sanovat minulle, että se on peruttava. Puoli tuntia myöhemmin, kun olemme jo kaukana uniformuista ja seinillä roikkuvista johtajien kuvista, kokoammme heidän sanansa yhteen.

Haluamme ilmoittaa Teille, että olette rikkoneet kaikki suvaitsevuuden rajat ollessanne yhteydessä vastavallankumouksellisten “elementtien” kanssa. Se tekee Teidät arvottomaksi dialogiin Kuuban viranomaisten kanssa.

Seuraaviksi päiviksi suunniteltua tapahtumaa ei voida järjestää.

Me puolestamme taas teemme kaikkemme ja ryhdymme kaikkiin toimenpiteisiin ja teemme tarvittavat ilmoitukset. Tätä tapahtumaa, tänä kansakunnan hetkenä, kun olemme toipumassa kahdesta hurrikaanista, ei voida järjestää.

Roque päättää puheensä minulle melkein huutamalla ja minä käytän tilaisuutta hyväkseni kysymällä, saisinko kaiken kirjallisena. Minä kun olen blogin kirjoitaja, joka annan nimeni ja kuvani kaikelle , mitä teen, saa minut luulemaan, että kaikki haluavat antaa identiteettinsä sanomisilleen.

Mieheltä menevät pasmat sekaisin - eihänhän osannut odottaa näitä minun kirjastonhoitajan manioita paperien säilyttämiseen-. Hän lopettaa lukemisen ja huutaa minulle kovempaa “heidän ei tarvitse antaa minulle mitään”.

Ennen kuin he heittävät minut sieltä ulos sanoen “poistukaa kansalainen” pystyn heittämään heille, että he eivät voi allekirjoittaa minulle sitä, mitä he ovat minulle sanoneet, koska heillä ei ole siihen tarvittavaa rohkeutta. Sana “pelkurit” tulee suustani miltei naurun ryöpsähdyksenä. Menen portaat alas ja kuulen, että tuoleja asetetaan paikoileen. Keskiviikko on päättynyt aikaisin.

Voin vannoa, etten ole vienyt vihreää valoa, etten ole ostanut juustoa mustasta pörssistä yli kahteen kuukauteen ja en ole lähtenyt mistään kaupasta maksamatta. En muista rikkoneeni lakeja - mitenkään erityisesti - näinä päivinä, en edes ole teeskennellyt olevani ulkomaalainen päästäkseni nettiin jossain hotellissa.

Sain kuitenin Reinaldon kanssa kutsun 21 ja C poliisiasemalle Vedadoon. Kysyin, pitääkö ottaa hammasharja mukaan vai saanko vain pienen korvatillikan.

Tässä näette virallisen dokumentin, jonka sain tänään hikiseltä virkamieheltä, joka kiipesi portaikon neljätoista askelta - minulla ei ole ollut hissiä kuukauteen.

Yhdeksältä aamulla saan tietää, mistä on kysymys, voitte odottaa uutisiani kahden jälkeen.

On jotain, mikä loistaa poissaolollaan tutussa maisemassamme. Nuo marssikutsut, jotka kaksi vuotta sitten olivat niin tavallisia, ovat yhä harvinaisempia ja enää oi ole tunnetta kaupungista, joka olisi aina varuillaan. Harvoin kului kuukauttakaan, ettei meitä havannalaisia olisi kutsuttu mielenosoitukseen huutamaan iskulauseita ja taputtamaan palopuheille. Saimme silloin aina tietyin väliajoin lusikallisen hysteriaa, joka oli tarpeellista, jotta tuntisimme itsemme jatkuvasti piiritetyiksi.

Noina jatkuvien marssien päivinä julkiset palvelut sulkeutuivat ja kaupungin koko liikennekalusto kuljetti ihmisiä toisista maakunnista kasvattamaan osallistujien lukumäärää. Ne olivat päiviä, jolloin kadut täyttyivät maahan poljetuista paperilipuista ja vesipisteistä janon samuttimiseen.

Kaupunki meni tukkoon ja me, jotka odotimme, että mielenosoitus menisi ohitse, tunsimme, että seurasimme liikekannallepanoa, joka ei koskaan loppuisi. Ne olivat päiviä, jolloin oli parempi jäädä kotiin ja odottaa, että huudot, hermostuneisuus ja kaiuttimet hiljenesivät. Se ei kuitenkaan mennyt täysin niin kuin kamerat ja lehtiuutiset sen näyttivät. Hallituksen järjestämillä poliittiseilla kokouksilla oli myös hauska puolensa.

Yläasteen oppilaat pitivät erityisesti siitä, että tunnit peruttiin ja he saivat leikitellä väkijoukon keskellä. Työpaikoilla monet pitivät enemmän mielenosoitusten hässäkästä, joka mahdollisti kotiin livitämisen kuin työpäivästä pomon silmien alla. Jopa ne, jotka tykkäävät lääppiä muiden vartaloita busseissa, pystyivät käyttämään mielenosoitusten veäntungosta hyväkseen. Epäviralliset myyjät odottivat, että häly ja hurraa- huudot laantuisivat ja alkoivat myydä suuria määriä pähkinöitä, täytettyjä leipiä ja limsaa.

Ei mitenkään niin, että kaipaisin marsseja, mutta kaupunki vaikuttaa erilaiselta ilman näitä eforisia kokouksia, ilman korokkeella huutavaa johtajaa ja ilman aitoja tai teeskenteleviä lipunheiluttajia.

Diplomatia kuuluu niihin taiteenlajeihin, josta saan ihottumaa aivan kuin semmoisista tansseista, joita katsoessa alkaa pyörryttää. MItä enemmän yritän ymmärtää suurlähettiläitä, kanslereita ja kaikkia tuon lajin viekkaita edustajia sitä enemmän hämennyn heidän teoistaan.  He halaavat toisiaan ja lahjoittavat hymyjä, vaihtavat lupauksia ja ilmestyvät kuvissa pitäen toisiaan kädestä. He puhuvat minun nimissäni, vaikka pitkään aikaan he eivät ole nouseet bussiin, jonottaneet eivätkä he tiedä kananmunien hintaa mustassa pörssissä.

Viime vuonna “meidän” diplomaattiemme esittämä baletti on muistuttanut viettelytanssia. He ovat lähteneet tanssiin punaisin sukin ja heidän lupauksensa ovat sytyttäneet joitain mieliä. Kuitenkin me kolmannen rivin katsojat näemme jokaisen fouetté n teennäisenä ja uudet liikeet niin ennalta arvattavina, että ne saavat aikaan haukotuksia.

Nyt kyllästyneenä ja pettyneenä näihin näennäisiiin koreografioihin, olen alkanut tanssia kansan diplomatian pillin mukaan. Kun niin paljon tarjoiluja ja shampanjaa on tuhlattu, on parempi unohtaa moiset kravatilliset edustajat. Täytyy olla parempia tapoj akansoille löytää toisensa, olla yhteyksissä ja auttaa toisiaan.. Jätetään kansiloiden huoleksi protokollat ja allekirjoitetut sopimukset, joita ei panna täytäntöön. Me voimme sillä aikaa lähentyä toisiamme ja sopia asioista keskenämme.

Liittyen tuomariston The Bobs - palkintojenjakoon parhalle nettiblogille ja reporttereille ilman rajoja

No niin, minulla on vielä paljon saavutettavaa. En puhu nyt vain palkinnoista, vaan kauan kielletyistä oikeuksista, kuten siitä, että minua voitaisiin lukea omassa maassani. Olen itselleni vielä velkaa sen, että voin sanoa kaiken tämän todellisessa maailmassa enkä vain virtuaalisesti nettiblogissani.Haluaisin siirtää Generación Y:n siviilielämään ja konkreettiseen todellisuuteen, jossa on myös häiriköitä ja rangaistukset kovempia kuin pelkkä hakkerointi. Tarvitsen jotain enemmän kuin kilobittejä, tarvitsen todellisuutta.

Meiltä puuttuu yhä se kaivatuimmin odotettu palkinto - oikeus dialogiin, olla eri mieltä ja kantaa sitä poliittista väriä, jota itse kukin haluamme, tällä saarella. Älkäämme antako tämän jäädä vain netti-ilmiöksi, vaan saalistakaamme suurinta palkintoa: mielipiteen vapautta.